Nostalgiatrippailua
Pitkän tiederupeaman jälkeen teki mieli lukea muutakin kuin iänikuisia tutkimusraportteja ja metodioppaita, joten pienet kätöseni eksyivät kirjahyllyn uumeniin. Lyhyessä ajassa ahmin uudelleen yhden mangasarjan ja one-shot -kokoelman, joista molemmista myönnän pitäväni vilpittömästi.
Varmasti monessa blogissa ja molemmissa alan suomenkielisissä printtijulkaisuissakin puhki kaluttu Genshiken on ansaitsee hiukan huomiota tässäkin tuherruksessa, sillä se on yksi niistä harvoista mangoista joista pidän lähes varauksetta. Kio Shimokun yhdeksänosainen manga kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan suur-Tokion alueella asuvista otakuista, joita yhdistää Modernin visuaalisen kulttuurin tutkimuksen yhdistys – lyhyesti Genshiken. Kryptisesti nimetty yliopiston harrastekerho kerää yhteen kourallisen kaikesta mahdollisesta otakujen kiinnostuksen kohteista innostuneita nuoria nykypäivän japanilaisia, jotka uhraavat aikansa ja rahansa animelle, mangalle, videopeleille, cosplaylle ja hentsudoujineille.
Genshikenin hahmot ovat pääpiirteiltään hyvin arkkityyppisiä nörttejä, joista yhdellä (Kousaka Makoto) on itsetietoisen cool tyttöystävä (Kasukabe Saki), joka lähtökohtaisesti vihaa kaikkea animeen, mangaan ja otaku-kulttuuriin liittyvää. Muita keskushenkilöitä ovat omaa “otakuuttaan” häpeävä Sasahara Kanji, cosplay- ja pienoismalli-intoilija Tanaka Souichiro, doujinshi-addikti Madarame Harunobu, änkyttävä piirtäjä Kygayama “Kugapii” Mitsunori, cosplay-tyttö Ohno Kanako sekä vihanhallintaongelmista ajoittain kärsivä fujoshi Ogiue Chika.
Piirrostyyli on Genshikenissä jotakin realistisen ja tavanomaisemman manga-ilmasun väliltä. Shimoku käyttää viivaa melko vähäeleisesti, mutta hahmojen ilmeissä ei naaman venähdyksiä säästellä. Piirostyyli muuttuu ensimmäisen tankobonin ensimmäisen luvun jälkeen pelkistetympään suuntaan, ja Shimokun tyyli ja kerronta kehittyvät koko sarjan ajan. Osa sarjan visuaalisista vitseistä toimii paremmin animeversiossa, mutta siihen en mene tällä kertaa. Karsittu mutta realistinen tyyli toimii hyvänä kontrastina Genshiken -universumiin olennaisena osana kuuluvan “metamanga” Kujibiki Unbalancen moe-estetiikalle.
Genshikenin ydin ovat juuri sen hahmot, jotka arkkityyppisyydestään huolimatta rakentuvat kokonaisiksi ja kiinnostaviksi henkilöiksi ja nousevat perinteisten nörttikliseiden yläpuolelle. Arkkityyppisten hahmojen ansiosta en varmasti ole ainoa, joka tunnistaa Shimokun luomasta otakukaartista sekä itsensä, kaverinsa että inhokki-ihmisensäkin. Mitään maatajärisyttävää ihmiskuvausta Genshiken ei tarjoa, mutta se on tehty lämmöllä ja rakkaudella omien hahmojensa kaltaisille nörteille.
Minulle Genshiken on tärkeä ennen kaikkea siksi, että se hahmoineen muistuttaa muutamista hervottoman hauskoista vuosista erään anime- ja mangaseuran riveissä.
Genshiken koko komeudessaan.
Toinen manga, joka aiheuttaa hieman samanlaisia (joskin katkeransuloisempia) nostalgian hetkiä, on Hiroaki Samuran one-shot kokoelma Ohikkoshi. Kolme lyhyttä tarinaa sisältävän kokoelman ja kokoelmalle nimen antaneen tarinan nimi kääntyy vapaasti muutoksi tai (suureksi) muutoksi.
Kuten Genshikenin, tämänkin mangakokoelman päähenkilöt (viimeistä kahdeksansivuista matkapäiväkirjaa lukuunottamatta) ovat parikymppisiä jotka eivät ole aivan varmoja siitä, mitä elämällään tekisivät. Samuran taide pääsee oikeuksiinsa myös nykypäivään sijoittuvissa tarinoissa, ja kokoelman kaikissa tarinoissa kukkii omituinen, viisto ja kaikenmoisella popkulttuurilla kyllästetty huumori. Erityisesti mahjongin ystäville Ohikkoshissa on muutama knoppi ja kyytiä saavat mangan lukemattomat eri genret, nuoruus yleensä, sekä alkoholin ja vaikeiden päätösten toimimaton yhtälö.
Ohikkoshikaan ei varsinaisesti juhli juonen syvyydellä, mutta elämänmakuiset hahmot ja heidän suuhunsa asetetut yleispätevät lausahdukset elämänmenosta sulattavat tämän kyynisen tädin sydämmen kerta toisensa jälkeen. Puhumattakaan miehestä, joka ei voi naida ellei naisella ole kiinalaista perinnekostyymiä päällään…
Hiroaki Samura hallitsee myös Heisei-kauden muodin
Death Note – kalmanhajua ja kauniita poikia
Ennen kuin menen itse aiheeseen, minun on tehtävä tunnustus. Olen lähes aina lähes poikkeuksetta inhonnut shonen-sarjoja. Olivatpa ne animen tai mangan muodossa, en ole koskaan tuntenut vetoa Naruton, Bleachin, One Piecen tai Dragon Ballin kaltaisiin sarjoihin. Siksi tartuin Weekly Shonen Jumpissa julkaistuun Death Noteenkin vasta kahden kaverin suostuttelun ja muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen.
Japanissa vuonna 2003 alkanut ja 2006 päättynyt Death Note on varmasti yksi hypetetyimmistä lukemistani sarjoista. Tarina 17-vuotiaan tylsistyneen superälykkään lukiolaisen käsiin joutuvasta kuolemaa kylvävästä vihkosta on myynyt Japanissa 20 miljoonaa kappaletta, ja sarjan suosio englanninkielisten mangan ja animen ystävien keskuudessa on ollut vakaa jo monta vuotta. Sarja on alkuasetelmiltaan hyvin ”epä-shonenmainen”: kerrankin päähenkilö ei ole pelkäksi samastumisalustaksi tehty tyhjäpää, ja ennen kaikkea juonella todella on merkitystä. Kävin kauniisti ja huolellisesti piirretyn mangan kimppuun suurin odotuksin. Eiväthän miljoonat innokkaat lukijat ympäri maapallon voi olla väärässä.
Death Noten juoni tempaisi mukaansa enismmäisestä kappaleesta alkaen. Vaikka yhtäläisesti vierastin Light Yagamin hahmoa, saatoin samastua ylemmyyskompleksista kärsivään, tylsyyteen tukehtuvaan lukiolaiseen yllättävän hyvin. Liekö omien lukiomuistojeni vai kuolettavan tylsän kesätyöpaikkakuntani ansiota, mutta Lightin maailmantuska ja jumaluuskompleksiset palopuheet upposivat minuun kuin tainnutusveitsi hajamieliseen rivisotilaaseen. Tarinan imusta huolimatta jokin alkoi tökkiä jo kolmen ensimmäisen kirjan jälkeen.
Ensin hämmennyin hahmojen pinnallisuudesta. 12 kirjan aikana yksikään hahmoista ei kehity, vaikka tarina käsittelee suhteellisen pitkää ajanjaksoa. Lightistä tulee alkua kusipäisempi ja häikäilemättömämpi, mutta luulisi miehen pään sisällä tapahtuvan muutakin matkalla turhautuneesta lukiolaisesta 24-vuotiaaksi sarjamurhaajaetsiväksi. Muiden hahmojen kehitys on samalla tasolla tai ainakaan se ei ole kovin yllättävää. Ainoat hahmot, joihin ilmestyy jonkinlaista ulottuvuutta tarinan edetessä, ovat Lightin isä Soichiro Yagami, L, sekä Matsuda aivan sarjan loppumetreillä. Odotin, että kehuttu ja palkittu sarja tarjoaisi mielenkiintoisia ja syviä henkilöhahmoja, ei paperinukkeja. Lukijana loukkaannuin kenties eniten Misa-Misan roolista koomisena teiniprinsessana, joka ilmeisesti oli mukana lisäämässä kontrastia Lightin ylivertaisuudelle.
Omituisiin mieltymyksiini luettakoon myös se, että inhoan niin sanotusti täydellisiä hahmoja. Erityisesti se häiritsee minua niin sanottuun realismiin pyrkivissä tarinoissa. Fantasiassa tai tieteistarinoissa kykenen helpommin sulattamaan sekä arkitodellisuuteen että tarinan maailmaan suhteutettuna ylivertaiset hahmot. Tämän perversioni takia ei siis liene yllätys, että olin pettynyt kun kaikki Death Noten avainhahmot Misa-Misaa lukuun ottamatta osoittautuvat jonkin sortin yli-ihmisiksi. Kukaan tervejärkinen ei puhu mangasta ja realismista samana päivänä, mutta varsinkin sarjan neljän viimeisen kirjan aikana suoritetut temput eivät onnistuneet tekemään tarinaa minun silmiini yhtään uskottavammaksi.
Suurin pettymys minulle oli kuitenkin sarjan olematon syvyys. Lightin mustavalkoinen moraali tarjoaa lukijalle tilaisuuden heijastella omia käsityksiään hyvästä, pahasta ja elämän arvosta. Oman lusikkansa soppaan tuovat L, Japanin poliisivoimat, sekä myöhemmin Mello, Near ynnä muut satunnaiset muuttujat mafiosoista ahneisiin liikemiehiin ja Yhdysvaltain presidentistä typeriin toimittajiin. Sarjan tapahtumat voisivat toimia hyvänä pohjana lukijoiden omien ajatusten ravistelemiselle, mutta koko 12 kirjan aikana kukaan hahmoista ei juuri pysähdy pohtimaan tekojensa seurauksia kuin pintapuolisesti. Väkeä lakoaa kuin heinää, kuolemanjumalia lillii saman hedelmäsalaatin äärellä ja puoli maailmaa seuraa sokeasti törkyiseltä tv-kanavalta alkanutta kuoleman kulttia – eikä kukaan pysähdy miettimään, mikä kaikessa mättää.
Onneksi satuin lukemaan myös kolmannentoista Death Noten, eli How to Read -opuksen. Kyseisessä julkaisussa sarjan luojat, Takeshi Obata ja Tsugumi Ohba kertovat, etteivät he halunneet tehdä sarjaa, joka ottaisi kantaa kysymykseen oikeasta ja väärästä. Ohban mukaan kantaaottavuus tai pohdinnallisuus olisi ollut ”vaarallista” tai ”mangan kannalta epäkiinnostavaa”. Samassa haastattelussa Obata ja Ohba toteavat, että koska sarja ilmestyi Weekly Shonen Jumpissa ja oli suunnattu nuoremmille lukijoille, he tietoisesti välttivät ideologisia kysymyksiä ja keskittyivät ”puhtaaseen viihteeseen”.
How to Read -kirjassa keskustellaan melko vähän itse hahmojen luomisprosessista, mutta Obatan ja Ohban haastatteluista saa sen kuvan, että itse asiassa Death Note -sarjan päähenkilö ei ole Light Yagami, vaan sarjan juoni kokonaisuudessaan. Jotta sarjan hurjat juonenkäänteet ja psykologiset stuntit voitiin toteuttaa, tuli hahmojen olla ylivertaisen älykkäitä ja ovelia joka tilanteessa. Tällä tavoin ajateltuna hahmojen ohuet luonteet selittyvät, mutta se ei poista pettymystäni.
Ylenpalttinen ennakkohehkutus teki tehtävänsä, ja odotin Death Noten olevan koko shonen-genren mullistava teos. Kirjahyllyssäni nököttää kelvollinen dekkari, joka viihdyttää varmasti muutamankin lukukerran. Valitettavasti en kuitenkaan onnistunut tavoittamaan siitä mitään muuta.
Millainen lie Death Notesta tullut, jos se olisi ollut kuukausittain ilmestyvä seinen-sarja? Rypistyisikö sekin elitistisen lukijan liian korkeisiin odotuksiin?
