Nostalgiatrippailua
Pitkän tiederupeaman jälkeen teki mieli lukea muutakin kuin iänikuisia tutkimusraportteja ja metodioppaita, joten pienet kätöseni eksyivät kirjahyllyn uumeniin. Lyhyessä ajassa ahmin uudelleen yhden mangasarjan ja one-shot -kokoelman, joista molemmista myönnän pitäväni vilpittömästi.
Varmasti monessa blogissa ja molemmissa alan suomenkielisissä printtijulkaisuissakin puhki kaluttu Genshiken on ansaitsee hiukan huomiota tässäkin tuherruksessa, sillä se on yksi niistä harvoista mangoista joista pidän lähes varauksetta. Kio Shimokun yhdeksänosainen manga kertoo kaikessa yksinkertaisuudessaan suur-Tokion alueella asuvista otakuista, joita yhdistää Modernin visuaalisen kulttuurin tutkimuksen yhdistys – lyhyesti Genshiken. Kryptisesti nimetty yliopiston harrastekerho kerää yhteen kourallisen kaikesta mahdollisesta otakujen kiinnostuksen kohteista innostuneita nuoria nykypäivän japanilaisia, jotka uhraavat aikansa ja rahansa animelle, mangalle, videopeleille, cosplaylle ja hentsudoujineille.
Genshikenin hahmot ovat pääpiirteiltään hyvin arkkityyppisiä nörttejä, joista yhdellä (Kousaka Makoto) on itsetietoisen cool tyttöystävä (Kasukabe Saki), joka lähtökohtaisesti vihaa kaikkea animeen, mangaan ja otaku-kulttuuriin liittyvää. Muita keskushenkilöitä ovat omaa “otakuuttaan” häpeävä Sasahara Kanji, cosplay- ja pienoismalli-intoilija Tanaka Souichiro, doujinshi-addikti Madarame Harunobu, änkyttävä piirtäjä Kygayama “Kugapii” Mitsunori, cosplay-tyttö Ohno Kanako sekä vihanhallintaongelmista ajoittain kärsivä fujoshi Ogiue Chika.
Piirrostyyli on Genshikenissä jotakin realistisen ja tavanomaisemman manga-ilmasun väliltä. Shimoku käyttää viivaa melko vähäeleisesti, mutta hahmojen ilmeissä ei naaman venähdyksiä säästellä. Piirostyyli muuttuu ensimmäisen tankobonin ensimmäisen luvun jälkeen pelkistetympään suuntaan, ja Shimokun tyyli ja kerronta kehittyvät koko sarjan ajan. Osa sarjan visuaalisista vitseistä toimii paremmin animeversiossa, mutta siihen en mene tällä kertaa. Karsittu mutta realistinen tyyli toimii hyvänä kontrastina Genshiken -universumiin olennaisena osana kuuluvan “metamanga” Kujibiki Unbalancen moe-estetiikalle.
Genshikenin ydin ovat juuri sen hahmot, jotka arkkityyppisyydestään huolimatta rakentuvat kokonaisiksi ja kiinnostaviksi henkilöiksi ja nousevat perinteisten nörttikliseiden yläpuolelle. Arkkityyppisten hahmojen ansiosta en varmasti ole ainoa, joka tunnistaa Shimokun luomasta otakukaartista sekä itsensä, kaverinsa että inhokki-ihmisensäkin. Mitään maatajärisyttävää ihmiskuvausta Genshiken ei tarjoa, mutta se on tehty lämmöllä ja rakkaudella omien hahmojensa kaltaisille nörteille.
Minulle Genshiken on tärkeä ennen kaikkea siksi, että se hahmoineen muistuttaa muutamista hervottoman hauskoista vuosista erään anime- ja mangaseuran riveissä.
Genshiken koko komeudessaan.
Toinen manga, joka aiheuttaa hieman samanlaisia (joskin katkeransuloisempia) nostalgian hetkiä, on Hiroaki Samuran one-shot kokoelma Ohikkoshi. Kolme lyhyttä tarinaa sisältävän kokoelman ja kokoelmalle nimen antaneen tarinan nimi kääntyy vapaasti muutoksi tai (suureksi) muutoksi.
Kuten Genshikenin, tämänkin mangakokoelman päähenkilöt (viimeistä kahdeksansivuista matkapäiväkirjaa lukuunottamatta) ovat parikymppisiä jotka eivät ole aivan varmoja siitä, mitä elämällään tekisivät. Samuran taide pääsee oikeuksiinsa myös nykypäivään sijoittuvissa tarinoissa, ja kokoelman kaikissa tarinoissa kukkii omituinen, viisto ja kaikenmoisella popkulttuurilla kyllästetty huumori. Erityisesti mahjongin ystäville Ohikkoshissa on muutama knoppi ja kyytiä saavat mangan lukemattomat eri genret, nuoruus yleensä, sekä alkoholin ja vaikeiden päätösten toimimaton yhtälö.
Ohikkoshikaan ei varsinaisesti juhli juonen syvyydellä, mutta elämänmakuiset hahmot ja heidän suuhunsa asetetut yleispätevät lausahdukset elämänmenosta sulattavat tämän kyynisen tädin sydämmen kerta toisensa jälkeen. Puhumattakaan miehestä, joka ei voi naida ellei naisella ole kiinalaista perinnekostyymiä päällään…
Hiroaki Samura hallitsee myös Heisei-kauden muodin
Vielä hengissä
Olen hyvin pahoillani siitä, että tämä blogi on maannut näin kauan pölyttymässä. Syitä siihen on monia, mutta ne kaikki mahtuvat helposti yhden otsikon alle. Elämä sotkee blogin kirjoittamista. Kiitoksia kuitenkin niidelille takamukseen potkimisesta, lööbailu loppuu nyt.
Kesän loppupuolella ja alkusyksystä olin yksinkertaisesti niin väsynyt, etteivät muut hommatkaan oikein luonnistuneet halutulla tavalla – blogin kirjoittamisesta puhumattakaan. Työuupumuksen lisäksi asumismuoto muuttui ennakoitua nopeammin ja se toi taas omat sotkunsa tämän blogistin riesaksi. Syksyn ja talven aikana olen keskittynyt lähinnä akateemiseen näppäimistön kalisteluun, joten anime, manga ja skenen seuraaminen ovat jääneet armotta paitsioon. Aivotyö on kantanut kuitenkin hedelmää, ja nyt kevään korvalla on taas enemmän aikaa keskittyä olennaiseen.
Nopeita päivityksiä en lupaa vieläkään, sillä en tahdo määrän menevän laadun edelle. Vielä noin kuukauden päivät jatkuvaan vitkutteluun on oikeakin syy: taon välitutkintoa kasaan euron kuvat silmissäni, ja tutkielmani pitäisi valmistua muutaman viikon kuluttua. Olkaa siis kärsivällisiä.
Niin, ulkoasukin vaihtui. Aikaisempi pohja oli turhan ankea ja suttuinen, tällä kenties tekstistäkin saa selvää.
Palaan astialle huhtikuussa. Ja silloin luvassa on ihan oikeaakin luettavaa.
Tällaisessa tilassa blogin pitäminenkin luonnistuu helposti.
