Death Note – kalmanhajua ja kauniita poikia
Ennen kuin menen itse aiheeseen, minun on tehtävä tunnustus. Olen lähes aina lähes poikkeuksetta inhonnut shonen-sarjoja. Olivatpa ne animen tai mangan muodossa, en ole koskaan tuntenut vetoa Naruton, Bleachin, One Piecen tai Dragon Ballin kaltaisiin sarjoihin. Siksi tartuin Weekly Shonen Jumpissa julkaistuun Death Noteenkin vasta kahden kaverin suostuttelun ja muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen.
Japanissa vuonna 2003 alkanut ja 2006 päättynyt Death Note on varmasti yksi hypetetyimmistä lukemistani sarjoista. Tarina 17-vuotiaan tylsistyneen superälykkään lukiolaisen käsiin joutuvasta kuolemaa kylvävästä vihkosta on myynyt Japanissa 20 miljoonaa kappaletta, ja sarjan suosio englanninkielisten mangan ja animen ystävien keskuudessa on ollut vakaa jo monta vuotta. Sarja on alkuasetelmiltaan hyvin ”epä-shonenmainen”: kerrankin päähenkilö ei ole pelkäksi samastumisalustaksi tehty tyhjäpää, ja ennen kaikkea juonella todella on merkitystä. Kävin kauniisti ja huolellisesti piirretyn mangan kimppuun suurin odotuksin. Eiväthän miljoonat innokkaat lukijat ympäri maapallon voi olla väärässä.
Death Noten juoni tempaisi mukaansa enismmäisestä kappaleesta alkaen. Vaikka yhtäläisesti vierastin Light Yagamin hahmoa, saatoin samastua ylemmyyskompleksista kärsivään, tylsyyteen tukehtuvaan lukiolaiseen yllättävän hyvin. Liekö omien lukiomuistojeni vai kuolettavan tylsän kesätyöpaikkakuntani ansiota, mutta Lightin maailmantuska ja jumaluuskompleksiset palopuheet upposivat minuun kuin tainnutusveitsi hajamieliseen rivisotilaaseen. Tarinan imusta huolimatta jokin alkoi tökkiä jo kolmen ensimmäisen kirjan jälkeen.
Ensin hämmennyin hahmojen pinnallisuudesta. 12 kirjan aikana yksikään hahmoista ei kehity, vaikka tarina käsittelee suhteellisen pitkää ajanjaksoa. Lightistä tulee alkua kusipäisempi ja häikäilemättömämpi, mutta luulisi miehen pään sisällä tapahtuvan muutakin matkalla turhautuneesta lukiolaisesta 24-vuotiaaksi sarjamurhaajaetsiväksi. Muiden hahmojen kehitys on samalla tasolla tai ainakaan se ei ole kovin yllättävää. Ainoat hahmot, joihin ilmestyy jonkinlaista ulottuvuutta tarinan edetessä, ovat Lightin isä Soichiro Yagami, L, sekä Matsuda aivan sarjan loppumetreillä. Odotin, että kehuttu ja palkittu sarja tarjoaisi mielenkiintoisia ja syviä henkilöhahmoja, ei paperinukkeja. Lukijana loukkaannuin kenties eniten Misa-Misan roolista koomisena teiniprinsessana, joka ilmeisesti oli mukana lisäämässä kontrastia Lightin ylivertaisuudelle.
Omituisiin mieltymyksiini luettakoon myös se, että inhoan niin sanotusti täydellisiä hahmoja. Erityisesti se häiritsee minua niin sanottuun realismiin pyrkivissä tarinoissa. Fantasiassa tai tieteistarinoissa kykenen helpommin sulattamaan sekä arkitodellisuuteen että tarinan maailmaan suhteutettuna ylivertaiset hahmot. Tämän perversioni takia ei siis liene yllätys, että olin pettynyt kun kaikki Death Noten avainhahmot Misa-Misaa lukuun ottamatta osoittautuvat jonkin sortin yli-ihmisiksi. Kukaan tervejärkinen ei puhu mangasta ja realismista samana päivänä, mutta varsinkin sarjan neljän viimeisen kirjan aikana suoritetut temput eivät onnistuneet tekemään tarinaa minun silmiini yhtään uskottavammaksi.
Suurin pettymys minulle oli kuitenkin sarjan olematon syvyys. Lightin mustavalkoinen moraali tarjoaa lukijalle tilaisuuden heijastella omia käsityksiään hyvästä, pahasta ja elämän arvosta. Oman lusikkansa soppaan tuovat L, Japanin poliisivoimat, sekä myöhemmin Mello, Near ynnä muut satunnaiset muuttujat mafiosoista ahneisiin liikemiehiin ja Yhdysvaltain presidentistä typeriin toimittajiin. Sarjan tapahtumat voisivat toimia hyvänä pohjana lukijoiden omien ajatusten ravistelemiselle, mutta koko 12 kirjan aikana kukaan hahmoista ei juuri pysähdy pohtimaan tekojensa seurauksia kuin pintapuolisesti. Väkeä lakoaa kuin heinää, kuolemanjumalia lillii saman hedelmäsalaatin äärellä ja puoli maailmaa seuraa sokeasti törkyiseltä tv-kanavalta alkanutta kuoleman kulttia – eikä kukaan pysähdy miettimään, mikä kaikessa mättää.
Onneksi satuin lukemaan myös kolmannentoista Death Noten, eli How to Read -opuksen. Kyseisessä julkaisussa sarjan luojat, Takeshi Obata ja Tsugumi Ohba kertovat, etteivät he halunneet tehdä sarjaa, joka ottaisi kantaa kysymykseen oikeasta ja väärästä. Ohban mukaan kantaaottavuus tai pohdinnallisuus olisi ollut ”vaarallista” tai ”mangan kannalta epäkiinnostavaa”. Samassa haastattelussa Obata ja Ohba toteavat, että koska sarja ilmestyi Weekly Shonen Jumpissa ja oli suunnattu nuoremmille lukijoille, he tietoisesti välttivät ideologisia kysymyksiä ja keskittyivät ”puhtaaseen viihteeseen”.
How to Read -kirjassa keskustellaan melko vähän itse hahmojen luomisprosessista, mutta Obatan ja Ohban haastatteluista saa sen kuvan, että itse asiassa Death Note -sarjan päähenkilö ei ole Light Yagami, vaan sarjan juoni kokonaisuudessaan. Jotta sarjan hurjat juonenkäänteet ja psykologiset stuntit voitiin toteuttaa, tuli hahmojen olla ylivertaisen älykkäitä ja ovelia joka tilanteessa. Tällä tavoin ajateltuna hahmojen ohuet luonteet selittyvät, mutta se ei poista pettymystäni.
Ylenpalttinen ennakkohehkutus teki tehtävänsä, ja odotin Death Noten olevan koko shonen-genren mullistava teos. Kirjahyllyssäni nököttää kelvollinen dekkari, joka viihdyttää varmasti muutamankin lukukerran. Valitettavasti en kuitenkaan onnistunut tavoittamaan siitä mitään muuta.
Millainen lie Death Notesta tullut, jos se olisi ollut kuukausittain ilmestyvä seinen-sarja? Rypistyisikö sekin elitistisen lukijan liian korkeisiin odotuksiin?
Kyyninen täti Kuopiossa
Kesän conikausi tuli minun osaltani avattua lauantaina 5.7. Kuopion Nekoconissa. Viikon sulattelun jälkeen osaan jo jotenkin sanoa, mitä käteen ja korvien väliin jäi Kuopiossa vietetystä viikonlopusta.
Positiivinen yllätys oli tilavuus. Myyntipöytien luona happi oli hetkittäin tiukassa, mutta muuten conialueella mahtui liikkumaan mukavasti. Cosplay-kilpailun ja tanssinäytöksen aikana käytävät suorastaan ammottivat tyhjyyttään. Vessoissa ei ollut tungosta, narikka ei ruuhkautunut eikä kahvilaankaan ollut koskaan hirmuista jonoa. Nautin siitä, ettei koko ajan tarvinnut varoa tallovansa jonkun laahuksen tai hännän päälle, enkä itse ollut teilaamassa ketään laukulla.
Enemmän ihmettelin ohjelman väljyyttä. Coniin kuin coniin liki pakolliseksi ohjelmanumeroksi muodostunut yaoi-paneeli loisti poissaolollaan, ja ohjelmakartta tuntui muutenkin koostuvan satunnaisista luennoista, Janne Kempistä ja cosplaysta. Ohjelmien sisällöstä en viitsi alkaa marista, sillä coniluentojen ei ole tarkoituskaan olla yli-ikäisten pop-kultuurintutkijoiden hiuksia halkovaa fiilistelyä siitä, mitä kaikkea mahdollista esimerkiksi Neon Genesis Evangelionin enkelit mahtavatkaan symboloida. (Siihen voidaan palata joskus myöhemmin.)
Conin ohjelmissa vaikeinta on löytää viihdyttävyyden ja asiasisällön tasapaino, tai vetää koko jutu täysin överiksi suuntaan tai toiseen. Överiksi vetämisen malliesimerkki löytyi tällä kertaa lauantaiaamuna musiikkikeskuksen pääsalista, kun Kyyniset Sedät ™ pääsivät vauhtiin -väitteidensä mukaan viimeistä kertaa. Jos ohjelmanumeron tarkoituksena ei ole muu kuin ärsyttää suunnilleen jokaista keskimääräistä conivierasta, täytyy setiä kunnioittaa ainakin omaperäisestä ideasta ja maagisiin mittasuhteisiin pullistuneista egoista.
Yksi hauska ja muutama mukava ohjelmanumero eivät kuitenkaan conia pelasta. Sopivan väljä ohjelmakartta antaa mahdollisuuden kaikessa rauhassa nauttia conista kokonaisuutena. Ohjelman puutteesta johtuva tylsyys sen sijaan on eri asia. Nekoconissa en voinut välttää tunnetta siitä, että suomalaisista coneista olisi vuoden sisällä tullut vain erikokoisten kuppikuntien miittejä, joissa myydään oheistuotteita.
Coniohjelman järjestämisen helppoudesta ja vaikeudesta on puhuttu toisaalla jo riittävästi, joten en koe asiakseni pistää jälleen yhtä uutta lusikkaa siihen soppaan. Tulevaisuuden conijärjestäjiltä toivoisin, että he muistaisivat myös niitä conikävijöitä, joita Final Fantasy Fightit tai pusuringit eivät juuri sytytä.
